missä Laura? :(

Oon viimeisen kuukauden ajan ollut aika hukassa oman itseni ja mun elämän ja rutiinien kanssa. Tää kaikki on kulminoitunut tässä parin viikon sisällä siihen, että oon kadottanut ilon lähes kaikesta mitä teen.

Mulla on kamalasti tekemistä, mutta en saa mitään aikaseksi. Jokaiseen tenttiin oon mennyt valmistautuneena niin, että alla on ollu korkeintaan samana päivänä muutamaa tuntia ennen koetta tehty "tehokas" pänttäys. Normaalisti olisin hermona noin välinpitämättömästä ja surkeasta valmistautumisesta (varsinkin koska nää kurssit on vaikeita), mutta ennen koetta en oo tuntenu mitään muuta ku välinpitämättömyyttä. Meinasin matikan kokeessa palauttaa tyhjän paperin, vaikka osasin lähes kaiken. Mua ei vaan yksinkertaisesti kiinnostanut tarpeeksi, että olisin jostain koonnt motivaatiota kirjoittaa oikeat vastaukset paperille. Sama ilmiö toistui eilisessä kokeessa.

Musta on myös tullut ihan armottoman läheisriippuvainen, mikä on tosi outoa, koska ennen tarvitsin säännöllisesti aina sen hetken yksin, jotta sain ladattua akut. Nyt yksin oleminen aiheuttaa ihan sietämättömän ahdistuksen. Seinät kaatuu päälle, mutta en halua lähteä ulos yksin, koska ajattelen, että kaikki vihaa mua tai katsoo jotenki säälien kun oon yksin liikkeellä vaikkapa sunnuntai-aamuna. Mitä helvettiä Laura? Tää ongelmahan ratkeis soitolla jollekin, mutta koska oon hukkumassa tekemättömiin asioihin myös viikonloppuisin, en kehtaa "laiskotella" ja hylätä kaikkia velvollisuuksia koko päiväksi kavereiden näkemisen takia. Tästä seuraa se, että jään istumaan neljän seinän sisälle, tuijotan likaisen ikkunan takaa ulos aurinkoiseen ilmaan ja mietin miten kovasti haluaisin olla ulkona, mutta mun pitää pysyä sisällä. Sisällä yksin oleminen aiheuttaa kamalan paniikin ja ahdistuksen, enkä saa niitä mua kotona pitäviä velvollisuuksia loppujen lopuksi ollenkaan hoidettua saati edes aloitettua panikoinnin takia. Oon nyt monta iltaa istunut sohvalla lamaantuneena ja odottanut että tunnit kuluu niin, että voin mennä nukkumaan.

Musta tuntuu, että isä ja kaikki muut ikävät asiat on saaneet mut lannistumaan ja se ahdistus valtaa päivä päivältä vaan enemmän ja enemmän tilaa mun elämästä. En muista millon viimeks olis tuntunu tältä. Ihan tosi monta vuotta siitä on. Oon ollut onnellinen liian pitkään ja nyt kun koen vastoinkäymisiä, niin niistä tulee niin ylitsepääsemättömiä, etten enää tunnista itseäni sieltä kaiken ahdistuksen alta. Haluaisin mun pään sisälle takaisin ne ajatukset, joiden kanssa viihdyn. Normaali Laura vois tulla takas ja tää jokaisesta asiasta ahdistunut ja itseään merkityksettömänä pitävä tyyppi vois häipyä kesälomille tai mieluiten kadota lopullisesti.

Vihaan saamattomuutta, välinpitämättömyyttä, säälissä kieriskelyä ja riippuvuutta toisista ihmisistä. Nyt kun oon itse ollut kaikkia noita edellä lueteltuja niin on hieman vaikea arvostaa itseään.

Tänään oon yrittänyt ottaa positiivisemman asenteen elämään ja pakottanut itseni pois kotoa tekemään asioita. Syötiin Jukan kanssa puistojädet tentin jälkeen, kävin Emman kanssa parin tunnin kävelylenkillä ja sain vihdoin siivottua tän luolan, joten nyt kotona edes siltä osin mieli lepää. Niinan seura jeesasi myös ja se fakta, että kesä on ihan kohta täällä (vaikka sekin on viime aikoina aiheuttanut mulle enemmän ahdistuneita tuntemuksia kuin iloa). Jos pystyisin säilyttämään tän asenteen viikonlopun yli, keskittymään vain itseeni ja olemaan murehtimatta turhia juttuja niin sanoisin, että se olis jo ihan hemmetin paljon voiton puolella tälle nykyiselle luuserilauralle.

Laura, Elias ja maailman tylsimmät koeprujut = kahvia!