Ahdistus

Äiti pudotti pommin. Oon niistä iskän uniongelmista huoleillut jo aiemmin, mutta koska niitä ei oo pystynyt liittämään mihinkään konkreettiseen, se on jäänyt pienen huolen tasolle. Nyt sitten sain tietää, että isällä epäillään parkinsonismia ja "fiksuna" ihmisenä tietenkin menin tutkimaan näitä asioita netistä ja unettomuus ja muut oireet täsmää aika hyvin. Iskältä oli myös joku päivä menny jalat alta niin, että äiti oli päätyny viemään sen ensiapuun.

Tää päivä on menny niin totaalisen huonoissa fiiliksissä, kuin mikään päivä pitkään pitkään aikaan. En viitsi soittaa kotiin, koska itkisin vaan sinne puhelimeen eikä siitä kukaan sais mitään selvää. Tuntuu kamalan yksinäiseltä kun en tiedä kelle tästä kertoisin tai kuka mua vois lohduttaa.

En kykene ikinä ajattelemaan järkevästi näissä tilanteissa. Ainut vaihtoehto mulle on aina nähdä se asia kaikista pahimmalta kannalta.

Haluaisin vaan tällä hetkellä siirtyä ajassa takaspäin siihen kun olin pieni ja pysäyttää ajan kulumisen. En halua ajatella näitä asioita vielä, mieluiten en haluais koskaan.

Huomenna on tentti ja mun tän päivän lukemiset on luokkaa olematon, koska keskittyminen on katkeillu parin sanan lukemisen jälkeen.

Ahdistaa itkettää ahdistaa itkettää. Pakko yrittää mennä nukkumaan, herätä aamulla ihan hiton aikaisin, koota itsensä, lukea siihen tenttiin, hoitaa se ja ottaa arki ja kaikki hoidettavat asiat vastaan eikä jäädä kotiin rypemään.