perus maanantaifiilis

Tänään on maanantai - eikä ees mikä tahansa maanantai vaan juhannuksen ja Foo Fightersin keikan jälkeinen maanantai - ja sen kyllä huomas joka asiasta mitä tänään tapahtu. Ensimmäisenä päätin nukkua hulppeesti tunnin pommiin ja siitä sitten lähtö suoraan sängystä-tyylillä toimistolle. Pohjustetaan tätä vielä sillä, että tosiaan eilen oli Foo Fightersin keikka ja adrenaliinihöyryistä toivuttuani kaaduin vaan sänkyyn unten maille ja ajattelin että aamulla kerkee tehdä itsestänsä taas ihmisen näkösen kaiken sen riehumisen ja hyppimisen jäljiltä. No eipä muuten kerenny. Onneks pikasuihku pelasti ees jotain ja sitte vaan tää harakanpesä (jota ehkä joskus kauniina päivänä voi kutsua jopa hiuksiksi) nutturalle, vähän ripsaria eilisten päälle ja töihin.

Asiasta kukkaruukkuun, eilinen keikka oli aiiiiiiiiivan mahtava. Fiilistä keikan alkuvaihella pilas vähän pari ruotsalaista tyttöä jotka luuli ilmeisesti olevansa yksin koko keikalla ja hyppi varpailla ja jokapaikassa koko ajan. Mä en siedä tommosta käytöstä sekuntiakaan keikalla, varsinkaan jos se on tahallista eikä yhtään voi kattoa ettei koko ajan osu johonki. Mun erittäin pitkä pinna palo sitte ehkä ku olin katellu n. minuutin ajan sitä touhua ja vedin toista niistä hiuksista. :D OPPIPA OLEMAAN AINAKI HETKEN.

Huomenna pitäis olla vähän toimeliaampi. Ajattelin pestä pyykkiä ja siivota tämän läävän ja viedä pyörän jonneki kallion lukuisista pyöräliikkeistä että saisin vihdoin sen pelittämään kunnolla eikä etukumi tyhjenis koko ajan.

<3

ps. En millään haluais olla aikuinen. Olispa lomaa ja voisinpa vaan lähteä jonneki eikä tarvis miettiä millon on töitä ja mitä kaikkea pitäis tehdä ja laskutkin pitäis maksaa ja voi ahdistus. Lueskelin tossa töissä yhtä blogia ja sen kirjoittaja mietiskeli mihin kaikki nuorena niin voimakkaana koetut tunteet katoaa kun ikää tulee lisää. Sitä oon miettiny itse myös monesti. En haluais olla mikään Tiina Tavis joka ei viitsi tehdä jotain koska se olis jotenkin epäsovinnaista. Haluaisin vaikka istua keskelle katua hetkeksi jos siltä tuntuu tai lähteä koko yöksi ulos ilman määränpäätä. Itkeä hartaasti ja kauan, koska elämä ei aina ole sitä mitä haluaa sen olevan. Mutta en vaan pysty. Napotan kiltisti liikennevaloissa niin kauan että valo on ainakin melkeen vihreä, tulen kotiin niin että pääsen ylös sängystä töihin ja ehkä vähän kiukuttelen jos on maanantaifiilis. How lame is that?